Ajatella kuinka aika rientää! 29.3.2020 koronan perkele oli juuri saamassa siipiä alleen myös Suomessa ja YT-rundit starttaamassa monissa firmoissa.
Kirjoitin tuona päivänä kulmahuoneen yksinäisestä tirehtööristä (https://www.mesimaki.fi/kulmahuoneen-yksinainen-tirehtoori/). Takana oli silloin lähes kolmen vuoden über haastava muutosprosessi, jossa integroitiin yrityskauppojen myötä tavattoman erilaisia orkestereita soittamaan yksillä nuoteilla, ajettiin sisään uutta erppiä kuin käärmettä piippuun ja käytiin säännöllisesti ripittäytymässä konsernin hallitukselle naapurimaan kansan kodossa. En ole koskaan ollut ainoa paineiden keskellä painiva tirehtööri mutta tiedän, että moni on ollut paljon haastavammassa tilanteessa.
Haastavammassa siksi, että ei ollut mentoria, ei ollut ketään jolle puhua ja sparrailla. Mun paras sparraaja on kotona, vaimoni Marika, rakas, yhtiökumppani, paras ystäväni sekä mentori. Voi kuinka soisin jokaiselle samanlaisen avun selvitä arjesta.
Vai uskaltaako kukaan oikeasti väittää nähneensä kevättalvella 2020, että maailman on sekaisin vielä 1 1/2 päästä ja korona häröily maailmalla vaan jatkuu? Kyllä ei nähnyt kukaan!
Kaikenmoisissa liemissä sitä on takalisto vuosien mittaan porissut mutta kyllä en tuona keväänä tiennyt mitä on tulossa! Kun tilannekuva kesää kohden vain hämärtyi, V ja W -ennusteiden fonttikoko leveni ja leveni ja muutaman kuukauden dropin sijaan alettiin puhua seuraavasta syksystä ja sitten seuraavasta talvesta ja sitten kesästä ja ensi vuodesta.
”Normaalit” organisaatioihin ja liiketoimintaan liittyvät muutosprosessit on aina jollain tavalla ennustettavissa, eteenpäin on näkymä vaikka edes sumuinen ja konsultit syytää oppejaan ja kirjat kertoo menestystarinoita kuinka haasteet selätettiin uudenlaisella konsulttikolmiolla.
Vaan eipä ollutkaan tällä kertaa mikään normaali case. Epäselvyys, alati muuttuva tilannekuva, organisaatioiden uupuminen, etäily ja sen johtaminen olivatkin asioita, joihin ei löytynyt oppeja. Oli opittava lennossa lentämään, kuin se haukan poikanen jonka emo tuuppaa pesästä alas. Paree oppia ennen kuin tömähtää varvikkoon.
Aika tarkalleen vuosi sitten totesin silloiselle pomolleni erään Köpiksen lentokenttähotellin aution kongressisiiven lobbyssa vietetyn kinkerin tauolla, että taitaa olla paree etsiä seuraaja mulle. Ruotsalainen kvartaalirumba oli nähty ja paluu yrittäjän auvoiseen arkeen siinti horisontissa kuin koskematon apilapelto naapurin sonnille. Tosin en ole varma näkeekö sonnit niin kauas 🙂
Talvella 2021 vihdoin pääsin irtautumaan, seuraajat oli valittu ja oli mahdollisuus taas alkaa toteuttaa itseään eli hypätä omien firmojen arkeen, joihin siihen mennessä olin saanut kosketuksen vain kiireisenä hallituksen puheenjohtajana.
Nyt kun siitä muuvista on reilu puoli vuotta aikaa, olen pysähtynyt pohtimaan kuljettua matkaa. On ollut samalla huikeaa ja hämmentävää nähdä miten hyvin ja huonosti yhdestä organisaatiosta mukana tuodut toimintamallit soveltuvat toiseen organisaatioon. Kun on oppinut tietyn tempon ja totuttanut organisaation toimimaan samoin, oletkin äkkiä kovin yksin ajatustesi kanssa, jos et huomaa tsekata pysyykö uusi jengi muutosten tuulissa mukana tai allekirjoittaako tiimi ylipäätään uuden toimintamallin.
Teet havaintoja, innostut, petyt, olet liekeissä, kärsimättömyys alkaa vallata mieltä, onnistumisia, naurua, harmaita hiuksia, stressiä, rentoa meininkiä ja niin edelleen ja niin edelleen. Sitähän se arki on mutta jos jotain olen huomannut niin pysähtymisen ja kuuntelemisen merkitystä ei voi koskaan liiaksi korostaa. Ei ole yhtä oikeaa mutta pitää olla enemmän oikeita kuin vääriä tapoja juuri sille organisaatiolle, jonka kanssa toimit.
Tähän loppuun jäit ehkä miettimään miten tuo otsikko liittyi kirjoituksen sisältöön. Sama täällä 🙂 En löytänyt mitään asiayhteyttä mutta ehkä sen, että jos höyryät kuuntelematta aidosti muita näkemyksiä, voit johdella itseäsi itseksesi siellä pienellä saarella. Saat yhtä paljon aikaiseksi.
Tsemppiä kollegat! Johtaminen on kaikesta huolimatta ihan sairaan nastaa 🙂